Minkälaista kestävyyttä tavoittelemme? Kriittiset transitiodiskurssit kestävyysopetuksessa

Rami Ratvio & Janne Salovaara

1950-luvulla voimistunutta kehitystä, jolloin taloutta organisoitiin uudella tavalla, kutsutaan kestävyystieteissä suureksi kiihdytykseksi. Talouskasvu ja teollisuus nopeutuivat tuottaen globaalissa pohjoisessa hyvinvointia samalla rasittaen voimakkaasti luonnonjärjestelmiä. Jännite yksiäänisen talousjärjestelmän ja monikantaisten kestävyystavoitteiden välillä tuntuu edelleen, koska talouskasvun irtikytkemisestä luonnonvarojen kulutuksesta tai kasvihuonekaasupäästöistä ei ole riittävää empiiristä näyttöä (Vaden ym., 2019). Tästä huolimatta kestävyysopetuksessa korostuvat ekomodernistiset kestävyyden diskurssit. Tavoitellaan tilaa, jossa talouskasvu on korkeaa samalla kun pyritään pienentämään luonnonkuormitusta muun muassa vihreällä teknologialla, vaikka tämä mahdollisesti vain siirtää ongelmia varsinaisesti ratkaisematta niitä. Tarvitaan siis kriittistä pohdintaa kestävyysopetuksen tavoitteista välttääksemme potentiaalisesti toimimattomien ratkaisujen hegemonian ja jotta voimme tukea myös vaihtoehtoisia muutosstrategioita, jotka haastavat epäkestäviä rakenteita ja avaavat tilaa aidolle muutokselle.

Kestävyyden opetuksessa näkyvät yhteiskunnan arvot ja normit, kuten talouskehityksen merkitys nykymittarien mukaisen hyvinvoinnin ylläpitämiseksi, ja nämä normit heijastuvat myös YK:n kestävän kehityksen tavoitteissa. Tavoitteiden soveltaminen formaaliin opetukseen tuottaa kestävyyden lähtökohtaisten tavoitteiden ja niiden toteutuksen välille lisää jännitteitä. Esimerkiksi valtioneuvoston koulutuspoliittisessa selonteossa koulutus määrittyy ennen kaikkea talouskasvua tukevaksi välineeksi: tavoitteena on tukea työmarkkinoita globaalissa kilpailutilanteessa. Opetuksen vihreän talouden ja teknologian painotus on politiikan mukainen, ja valtavirrasta poikkeavat, perustellut ja toisaalta aivan yhtä mahdolliset polut jäävät vähälle huomiolle.

Kestävyysmurrosta on pohdittu kriittisesti opetuksen näkökulmasta viime aikoina Suomessakin. Opetus- ja kulttuuriministeriö julkaisi peruskoulun tulevaisuusvision vuodelle 2045, joka linjaa, että koulun tulee edistää toimijuutta, joka ei uusinna nykyistä planetaarisia rajoja ylittävää kehitystä, vaan ottaa lähtökohdakseen maapallon rajat, hakien ikään kuin symbioottista hyötyä nyky-yhteiskunnan rakenteista muutoksen edistämisessä. Tutkija Katri Jurvakainen on pohtinut Opettaja-lehdessä opetuksen ja koulutuksen roolia ekokriisin uusintajana, ja Antti Rajalan johtama Utopia-tutkimusprojekti keskittyi herättelemään toimijuutta roolittamalla oppilaita toimimaan niissä yhteiskunnan välitiloissa, joissa muutosta voi kasvattaa. Tutkija Pasi Takkinen kiteytti hiljattain, että kompetenssiperustainen opetus ei enää yksin riitä kestävyydenjälkeisellä ajalla, vaan opetuksen on tarjottava myös maailmankuvallisia ja eksistentiaalisia resursseja, esimerkiksi vaihtoehtoisten tulevaisuuskuvien kriittisessä käsittelyssä. Mitä todennäköisimmin vaihtoehtoisia diskursseja on tunnistettavissa, ja olemme itse havainneet niiden elementtejä esimerkiksi kestävyysalojen opiskelijoiden keskusteluissa ja tehtävänpalautuksissa. 

Ekomodernistinen ratkaisukeskeisyys on kestävyysretoriikan kentällä ymmärrettävästi suosittua. Vaikkakin se vaikuttaa lupaavalta, on kuitenkin myös hyväksyttävä, että näin tilanteen vakavuutta on helppo vähätellä ja neuvotella. Taustalla oleva tiede on monimutkaista, mutta sen halutaan olevan toiminnallisen yksinkertaista. Kestävyysdiskurssin, varsinkin opetuksessa, toivotaan tuottavan kykeneviä toimijoita. Näin ollen, ongelmat on määriteltävä etukäteen sellaisiksi, joihin ratkaisut löytyvät valmiina varastosta ja sisällytettynä sopimuksiin, kunhan vain kulutetaan ja äänestetään oikein. Tätä tarkoitamme hegemonialla, jonka edistäminen on riskialtista ja myös helposti tulkittavissa indoktrinaatioksi. 

Muutosstrategiat – minkälaisia polkuja kestävyyteen voidaan tunnistaa? 

Esimerkkeinä vaihtoehtoisista diskursseista tarkastelemme yhdysvaltalaissosiologi Erik Olin Wrightin (2023) tunnistamia yhteiskunnalliseen muutokseen strategioita: polkuja siirtyä nykyisestä (kapitalistisesta) järjestelmästä kestävämpään, Wrightin sanoin “demokraattiseen sosialismiin”, jossa markkinoilla on edelleen tärkeä rooli. Wright (2023) kutsui näitä strategioita todellisiksi utopioiksi, ja esitti työssään keinoja ennakoida ja kokeilla (prefiguroida) näitä utopioita. Todellinen utopia on paradoksinen käsite, sillä todellisuus rajaa mahdollisuuksia ja utopia taas on saavuttamattomissa. Utopistisen tulevaisuuden tulisi kannustaa meitä pyrkimään parempaan ja samalla on muistettava, ettei utopiaa pidä tavoitella yhden tietyn mallin mukaisesti, sillä täydelliseksi kuvittelemamme ratkaisu voi tuottaa uusia ongelmia. 

Wright (2023) ehdottaa moraalisesti inspiroituneita, kuten idealismia ja realismia yhdistäviä, uudenlaisen yhteiskunnan suunnitelmia, joiden arvoina ovat muun muassa tasa-arvo, reiluus, demokraattisuus, vapaus, yhteisöllisyys ja solidaarisuus. Wright esittää useita vaihtoehtoisia strategioita ja kehittelee niitä eteenpäin teoksissaan. Symbioottiset (symbiotic), kapitalismia kesyttävät (taming) tai ekomodernistiset strategiat pyrkivät parantamaan yhteiskunnallisen järjestelmän toimintaa ja sääntöjä. Repivät (ruptural) tai murskaavat (smashing) strategiat pyrkivät radikaaleihin ja nopeisiin yhteiskunnallisiin muutoksiin, esimerkiksi kapitalismin korvaamiseen demokraattisemmilla talousmuodoilla. Raottavat (interstitial) strategiat pyrkivät puolestaan vaihtoehtoisten, kapitalismista osin riippumattomien instituutioiden ja käytäntöjen rakentamiseen nykyisten järjestelmien rakoihin. Pakenemisen tai karkaamisen (escaping) strategiat viittaavat esimerkiksi kapitalistisen yhteiskunnan vaikutuspiiristä irtautuvaan toimintaan, kuten omavaraisyhteisöihin. Vastustavat (resisting) strategiat pyrkivät torjumaan kapitalismista koituvia haittoja: esimerkiksi osoittamalla mieltä luonnontilaisten metsien hakkuita vastaan. Vain joitakin mainitaksemme.  

Lopulta Wright (2023) ehdottaa rapauttavaa strategiaa, jossa yhdistellään kesyttäviä, raottavia, pakenevia, purkavia ja vastustavia strategioita. Rapauttavan strategian käytännön työkaluja ovat esimerkiksi vastikkeeton perustulo, yritysten ja talouden demokratisointi, pankkitoiminta julkishyödykkeenä sekä yhteisö- ja solidaarisuustalous. Muita esimerkkejä ovat kohtuutalous, donitsitalous tai jokin monista muista mahdollisista muutosstrategioista, joita Kestävyyspaneelin tuoreessa raportissa eduskunnalle tarjotaan (Soininen & Linnanen, 2025). Kun repivät, raottavat, pakenevat, purkavat ja vastustavat strategiat pyrkivät siirtymään kapitalismista ulos, Wrightin (2023) mukaan demokraattiseen sosialismiin, on tunnistettavissa myös erilaisia kapitalistisen talousjärjestelmän puitteissa operoivia symbioottisia strategioita, kuten esimerkiksi YK:n kestävän kehityksen tavoitteet.  

Mitä kriittinen kestävyysopetus voisi tarkoittaa käytännössä?  

Vaihtoehtoisten muutospolkujen tunnistaminen ja niiden jalkauttaminen opetuksessa on meillekin vielä uutta. Löysimme kuitenkin muutamia (osittaisia) esimerkkejä töistämme, joissa vaihtoehtoisia muutosstrategioita on sivuttu, pohdiskeltu tai heijasteltu. Pilotoimme päättyneen ClimComp-hankkeen yhteydessä lukiolaisille suunnatun utopiatyöpajan, jossa oppilaiden henkilökohtaisten ajankuvien päälle skenaarioitiin itselle tärkeiden asioiden tulevaisuuksia ja pohdittiin konkreettisia askelia, joita pitkin toivottuja tulevaisuuskuvia tavoiteltaisiin. Pilotointi paljasti huolestuttavan puolen nuorten käsityksistä toimijuudesta: kaikkea toimintaa kuvattiin kritiikittä kuluttajan roolista. Climate Universityn Leadership for Sustainable Change -kurssilla, jonka ensimmäisenä opiskelija-aktivointina olemme kysyneet vuodesta 2018 saakka “minkä näet estävän meitä jo olemasta kestäviä?”, yhden vastausluokan voi havaita kasvaneen muutamasta yksittäisestä vastauksesta melkeinpä enemmistöääneksi “talousjärjestelmän”. Viimeisenä esimerkkinä esittelemme viime syksynä järjestetyn Tipping Point: Critical Sustainabilities -tapahtuman, jonka yli sadan osallistujan lista täyttyi parissa vuorokaudessa ennen tapahtuman mainostusta (ks. lisää: criticalsustainability.com). Tapahtuman kutsussa korostimme sen toimivan alustana niille vaihtoehtoisille keskusteluille, joita kestävyysfoorumeilla ei syystä tai toisesta käydä, ja paikalle saimme osallistujia lukuisista eri yliopistoista, yrityksistä, yhdistyksistä sekä yksittäisiä toimijoita, taiteilijoita ja aktivisteja. 

Kestävyysopetukseen tarvittaisiin selkeämpiä reunaehtoja, kuten raakaa dataa planetaaristen rajojen kriittisestä tilasta ja rehellistä, mutta myös rohkeaa otetta kestävyyden muidenkin ulottuvuuksien osalta. Tarvitaan puhetta vallitsevan talousmallin roolista luonnon ja globaalin yhteiskunnan nykytilassa, kansalaisten ja kansalaisyhteiskunnan todellisista muutosmahdollisuuksista ja niihin vaikuttavista mekanismeista, kuten kulutuskulttuurista. Vasta kursailemattoman kokonaiskuvan päälle voidaan järkevästi rakentaa ne kohdennetut maailmanmuuttajan taidot (kuten kriittinen ja systeeminen ajattelu), joilla yksittäinen toiminta muuttuu merkittäväksi ja yhteinen toiminta murrokselliseksi.  

Niinpä kannustamme kaikkia kestävyysopetuksen parissa toimivia reflektoimaan käsityksiään siitä, minkälaisia polkuja kestävyyteen he omassa opetuksessaan (ja ajattelussaan) tunnistavat, ja heijastelemaan niitä kriittisesti: tavoitellaanko niissä muutosta vai nykytilan jatkuvuutta ja johtavatko ne mahdollisesti ratkaisuihin vai lähinnä oireiden lievittämiseen? Esimerkiksi ruotsinkielisessä kauppakorkeakoulussa Hankenissa on jo aloitettu tästä kiinnostavaa kriittistä keskustelua. Voisimme pitää erilaisiin, niin sanotusti vaihtoehtoisiin, muutospolkuihin ja niiden moninaisuuteen tutustumista osana kestävyysopettajien uutta yleissivistystä. 

Lähteet: 

Soininen, N. & Linnanen, L. (2025). Rakenteellinen ylikulutus. Eduskunnan tulevaisuusvaliokunta.  https://www.kestavyyspaneeli.fi/2025/12/01/kohtuuspolitiikka-ratkaisee-rakenteellisen-ylikulutuksen-juurisyita/ 

Vaden, T., Lähde, V., Majava, A., Toivanen, T., Eronen, J. T. & Järvensivu, P. (2019). Onnistunut irtikytkentä Suomessa? Alue ja Ympäristö, 48(1), 3–13. https://doi.org/10.30663/ay.76338  

Wright, E. O. (2023). Kuinka olla antikapitalisti 2000-luvulla. Vastapaino, Tampere. 

Rami Ratvio, FT, työskentelee yliopistonlehtorina Helsingin yliopiston yliopistopedagogiikan keskus HYPEssä ja Kestävyystieteen instituutti HELSUSissa. Rami on taustaltaan kaupunkimaantieteilijä sekä maantieteen ja biologian aineenopettaja, ja on viime vuosina tutkinut kestävyysosaamiseen, -opetukseen ja yliopistojen kestävyysmurrokseen liittyviä kysymyksiä. Rami ja Janne tapasivat yliopiston henkilökunnan kestävyystoimijuutta tutkineessa projektissa 2023 ja ovat sittemmin tehneet yhteistyötä kriittiseen kestävyyteen liittyvissä aloitteissa. Janne Salovaara on kestävyystieteen tutkija Helsingin yliopiston ilmakehätieteiden keskukselta. Jannen viimeaikaiset työt ovat keskittyneet tutkimaan muun muassa kestävyystoimijuutta ja heijastelemaan metabolisen repeämän kehystä kestävyysmuutoksen määritteenä. Janne on kestävyystieteen dosentti.

Kuva: Sini Holopainen