J.J. Rousseau ja transformaatiokokemukset nykyisen varhaiskasvatuksen kontekstissa

Irina Salmi

Filosofi Rousseaun ajatukset voivat toimia luontokasvatuksen inspiraationa. Jean-Jacques Rousseaun (1712–1778) filosofian voidaan hyvällä syyllä sanoa ennakoineen monia nykyisiä ympäristöajattelun huolenaiheita. Yksi näistä huolenaiheista – ja mielestäni aivan keskeinen teema Rousseaun ajattelussa – on se, kuinka ihmisen syvä luontosuhde ja sen mukanaan tuoma ”moraaliaisti” pysyisi yllä aikuisuuteen saakka individualistisessa, modernissa yhteiskunnassa, jossa nykytermein osuvasti kuvattuna ”luontovajeoireyhtymä” (nature-deficit disorder) on enemmän sääntö kuin poikkeus. Kuinka tämän luonnosta erkaantumisen ja sen mukanaan tuoman kokonaisvaltaisen ”olemisentavan” aiheuttamia ongelmia voitaisiin ratkoa? Hän tutkaili monia ratkaisumahdollisuuksia yhteiskuntarakenteista itsensä kehittämiseen, mutta itse hän koki tärkeimmäksi ennen kaikkea sen, millaista kasvatusta tilanne vaatisi.

Viime vuosikymmenien luontoyhteystutkimus on vahvistanut monia Rousseaun perusoletuksia. On osoitettu, että ihmisen luontosuhde on monipolvinen ilmiö, jolla on laaja-alaiset positiiviset vaikutukset niin hyvinvointiimme kuin käyttäytymiseemmekin. Psyykkiseen ja fyysiseen terveyteen, prososiaalisuuteen ja ympäristöystävällisyyteen vaikuttaa omalta osaltaan niin luontokontakti kuin myös persoonallisuudenpiirrettä muistuttuva, melko pysyvä tunne- tai tietopohjainen kokemuksellinen luontoyhteys. Syvimmillään luontoyhteyden kokemus voi olla hetkellinen mielentila: kokonaisvaltaista sulautumisen tunnetta, ykseyttä luonnon kanssa. Rousseau kutsui tätä harmoniaksi luonnon kanssa.

Viime vuosikymmenien luontoyhteystutkimus on vahvistanut monia Rousseaun perusoletuksia.

Rousseau ajatteli, että harmonian kokemisen myötä ykseyden tunne ikään kuin säteilee arkipäiväänkin: se vahvistaa tapaa olla maailmassa, jossa kohtaamiensa olentojen hyvinvoinnista välittää samalla tavoin kuin omastaan. Rousseau kutsui tätä itsesuojeluvaiston (amour-de-soi) laajentumaksi (pitié), joka oli hänen mukaansa luonnollisen kehityksen lopputulos. Nyky-yhteiskunta (jo hänen aikanaan – mitähän hän mahtaisi sanoa meidän ajoistamme) puolestaan sosiaalistaa jäsenensä itsesuojeluvaiston ”vääristymään” (amour-propre), jossa oma etu ajaa muiden edelle – ja muiden kustannuksella – enemmissä määrin kuin olisi tarpeellista oman selviytymisen kannalta. Tämä puolestaan johtaa pitkittyneenä tilanteeseen, jossa ihmiset niin yksilöinä kuin yhteisöinäkin hyväksikäyttävät muuta elämää ja luontoa kokonaisuutta vahingoittavalla tavalla. Luontoyhteyden vahvistamisessa ei siis missään nimessä ole kyse vähäisestä asiasta: siksi sen ylläpitäminen olikin Rousseaun kasvatusajattelun ytimessä.

Transformatiivista vai ylläpitävää kasvatusta?

Moraalikirjeissään (Moral letters) Rousseau toimii opastajana ja kanssakulkijana ystävälleen, joka etsii tietä takaisin ”luonnollisen” olemisentavan äärelle. Tätä prosessia voisi hyvinkin kuvailla nykykielellä transformaatioksi, josta puhutaan esimerkiksi ekososiaalisen kasvatuksen piirissä. Omassa kasvatusajattelussaan Rousseau ei kuitenkaan pyrkinyt varsinaisesti transformaatioon, vaan ennemminkin luonnollisen kehityksen varmistamiseen ja luontoyhteyden ylläpitämiseen. Siksi kasvatus kohti tasapainoista olemisentapaa maailmassa oli aloitettava heti syntymästä. Onkin mielenkiintoinen kysymys, missä määrin nykypäivän varhaiskasvatuksen kontekstissa voidaan puhua transformatiivisista kokemuksista ja niiden mahdollistamisesta, ja missä määrin ne ovat vielä tänäkin päivänä pienille lapsille enemmänkin ylläpitävää ja vahvistavaa toimintaa ennemmin kuin muutokseen pyrkivää.

Kysymystä voisi lähteä lähestymään esimerkiksi sosiaalisen statuksen näkökulmasta. Sosiaaliseen statukseen liittyvät huolet olivat Rousseaulle keskeinen syy luonnonmukaisen itsesuojeluvaiston vääristymiseen liialliseksi itsekeskeisyydeksi. Nykytutkimukset ovat osoittaneet, että pienet lapset toimivat ensisijaisesti toisten ihmisten hyvinvointiin suuntautuneista motiiveista käsin, kun taas vanhemmilla lapsilla ja aikuisilla motiivit muuttuvat yhä enemmän itsekeskeisiksi. Viiden ikävuoden tienoilla sosiaaliset palkinnot auttamisesta alkavat saada yhä enemmän merkitystä (Hepach ym. 2023): oma palkkio auttamisesta kiilaa aidon, pyyteettömän auttamishalun rinnalle motivoivana tekijänä. Sosiaaliseen statukseen liittyvät kysymykset alkavat siis nyky-yhteiskunnassamme vaikuttaa käyttäytymiseen jo hyvin aikaisessa vaiheessa. Kukapa lasten arkea seurannut ei tietäisi, että sosiaaliset nokkimisjärjestykset saattavat kehittyä hyvin aikaisessa vaiheessa elämänkaartamme. Voisikin ehkä ajatella, että varhaiskasvatuksen kontekstissa luontoyhteyden syvenemisen mahdollistavat kasvatustilanteet voivat olla lapsille niin transformatiivisia kuin ylläpitäviäkin. Keinot kumpaankin tuntuisivat onneksi käytännössä olevan samanlaiset.

Luontoyhteyskasvatuksen keinoista

Rousseaun kasvatusfilosofia oli käytännössä mammuttimainen teos kuvitteellisen lapsen, Èmilen, kasvattamisesta. Hyvinkin yksityiskohtaisista ohjeista laaja-alaisiin näkemyksiin ulottuva opus ei koskaan ollut tarkoitettu seurattavaksi sanasta sanaan: Rousseau itse sanoo, että hänen esittelemänsä keinot toimivat joidenkin lasten kanssa, mutta ovat hyödyttömiä monien muiden suhteen. Orjallisen ohjekirjan sijaan hän tarkoitti Émilen tarinan kertomisen inspiraation lähteeksi. Esimerkkien oli tarkoitus herättää tietynlainen ”henki” kasvattajassa, jota kukin voisi sitten soveltaa omaan kasvatusarkeensa.

Joitain suuria linjoja voidaan toki nostaa esille. Keskeistä Rousseaun ajattelussa tuntuu olevan erityisesti se, ettei kasvatuksen koskaan pitäisi olla suoraa tiedon jakamista. Lasten tulisi saada itse löytää oppimansa äärelle: kasvattajan tehtäväksi jää mahdollisuuksien tarjoaminen. Kasvatustilanteita pitäisi ohjata haluamaansa suuntaan, mutta siten ettei kasvatettava edes huomaa tulleensa ohjailluksi. Jo syntymästä lähtien Rousseau sanoo kaikkein tärkeintä olevan kiinnittää huomiota siihen, mitä objekteja lapsen näkyvillä ja ulottuvilla on ja mitä ei. Olen kutsunut tätä ajattelutapaa ”kasvatusarkkitehtuurien” muokkaamiseksi, viitaten nykypäivän käyttäytymistieteelliseen tutkimukseen, jossa tiedostetaan yhä paremmin ja paremmin ns. valinta-arkkitehtuurien merkitys päätöksenteollemme. Aivomme ovat kehittyneet nopeaan päätöksentekoon, jossa apuna käytetään kaikenlaisia oikopolkuja. Hyvä esimerkki on se, kuinka päädymme suosimaan käytännössä mitä tahansa, jonka havaitsemme toistuvasti ympäristössämme. Pelkästään altistuminen jollekin asialle saa meidät suosimaan sitä muiden vaihtoehtojen yli. Jo tämä saa pohtimaan, miten käy silloin, jos lapset (ja tosiaan: aikuisetkin!) eivät altistu luonnolle tai luonnon elementeille arjessaan.

Keskeistä Rousseaun ajattelussa tuntuu olevan erityisesti se, ettei kasvatuksen koskaan pitäisi olla suoraa tiedon jakamista.

Luontokasvatusarkkitehtuuriajatteluun kuuluukin olennaisesti se, että hyvinkin pienillä arjen muutoksilla voi olla iso vaikutus, varsinkin jos niitä pieniä muutoksia on paljon. Varhaiskasvatusarkeen voi tuoda luontoa mukaan monin tavoin. Kasvimaan hoidon positiiviset vaikutukset ovat paljon tutkittuja – tästä löytyy tutkimusta myös varhaiskasvatuskontekstista, kuten myös viherseinän pystyttämisestä esikoulun tiloihin. Kummassakin tapauksessa lasten luontoyhteyden todettiin vahvistuneen. Esimerkiksi pihojen luonnonmukaistamista on Suomessa tehtykin viime vuosina yhä enemmän. Sisätiloihin luontoa voisi tuoda vaikkapa viherkasveilla, kuvilla, äänillä, askartelumateriaaleilla. Itse asiassa myös tutkimukset luontokontaktin vaikutuksesta meihin perustuvat hyvin usein varsinaisen luontokosketuksen sijaan esimerkiksi kuvien tai videoiden katseluun; myös virtuaalitodellisuuskokemuksista on yhä enemmän tutkimusnäyttöä.

Parastahan tietysti olisi, jos mahdollisimman usein päästäisiin ihan oikeasti luontoon. Sekä Rousseau että nykytutkimus toteavat tässä yhteydessä, että mitä luonnonmukaisempi luonto, sen parempi. On kuitenkin hyvä muistaa, että kasvatusarkkitehtuurien muokkaaminen onnistuu myös olosuhteissa, joissa luontoretkille on mahdoton päästä. Lisäksi huomionarvoista on se, että luontoretket eivät mitenkään itsestään selvästi näyttäisi vahvistan lasten luontoyhteyttä, vaikka siellä käytäisiinkin säännöllisesti vähintään kerran viikossa: sillä on myös merkitystä, mitä luonnossa tehdään, kun sinne mennään. Tämä onkin tiedostettu luontokasvatuksen kentällä: esimerkiksi empatian herättelyn tärkeyttä on korostettu. Tämä näkyy myös Rousseaun ajattelussa: hänen mukaansa kasvatuksen tärkein tehtävä on opettaa, että ei koskaan vahingoittaisi ketään.

Nostaisin Rousseaun filosofiasta esille vielä sen, että hänen mukaansa jatkuva itsensä vertailu ja kilpailu muiden kanssa on yksi nykyongelmien suurimmista aiheuttajista. Niinpä lapsille voisi mahdollistaa erityisesti luontohetkiä, jotka olisivat näistä vapaita. Etenkin transformatiivista kokemusta etsivää jo aikuista ystäväänsä neuvoessaan Rousseau tähdentää, että luonnon kanssa pitäisi voida viettää intiimiä, ”kahdenkeskistä” aikaa jotta prosessi saataisiin käynnistymään. Koska nykylapset saattavat jo jossain määrin olla transformatiivisten, ennemmin kuin ylläpitävien, kokemusten äärellä, voitaisiin ajatella, että tällaisella omilla luontohetkillä voisi olla myös heille suuri merkitys. Tämä on tiedostettu myös nykypäivän luontokasvatuskirjallisuudessa. Toisaalta kasvatusajattelussaan Rousseau korostaa myös vapaan leikin merkitystä, etenkin pienten lasten kohdalla: tämäkin heijastelee ajatusta kasvatuksen tilannesidonnaisuudesta.

Lopuksi

Rousseaun ajatuksista ehkä keskeisimmäksi voitaisiin nostaa se, että mitään orjallisia ohjekirjoja ei tarvitse noudattaa, vaan kasvatuksen ”hengen” ymmärrettyään voi ja pitääkin soveltaa sellaisia keinoja, jotka parhaiten omaan arkeen sopivat – moninaisesti ja mahdollisuuksia avaten. Rousseaun hengessä rakennettu kasvatusarkkitehtuurien muokkaus on varsin käyttökelpoinen luontoyhteyskasvatuksen keinona siitä näkökulmasta, että sitä voi ryhtyä soveltamaan kuka tahansa kasvattajan roolissa oleva, vaikka heti huomenna: kyse on lopulta hyvin arkisista, pienistä valinnoista, jotka voivat parhaimmillaan tukea ympäristö- ja luontokasvatusta yllättävänkin tehokkaasti.

Pohtia voisi myös sitä, että kun kerran käyttäytymistieteellisestä tutkimuksesta tiedämme, kuinka suuri merkitys pienillä tilannetekijöillä on päätöksentekoomme, olisiko meillä jopa jonkinlainen velvollisuus pohtia kasvatuksen suhteen näitä tilannetekijöitä tarkemmin? Olisiko se tarpeellista, tai ainakin hyödyllistä? Vaikka kasvatus tapahtuukin ajallisesti eri kontekstissa kuin yksittäiset päätöksenteot, niin luontoyhteyskasvatustutkimus kertoo pitkälti vastaavanlaisesta tilannearkkitehtuurien vaikutuksesta lopputulokseen (luontoyhteyden vahvistumiseen) kuin käyttäytymistieteellinen tutkimus päätöksentekoon. Jos emme kiinnitä näihin kasvatusarkkitehtuureihin mitään huomiota, saattaa kasvatuksen vaikutus jäädä vaillinaiseksi (ns. tieto-toimintakuilu). Ihminen ei ole vain rationaalinen olento, vaikka sitäkin tietysti olemme. Olemme kuitenkin myös ympäristöön nopeasti ja tehokkaasti sopeutuvia olentoja muiden elävien olentojen joukossa. Näiden sopeutumiskeinojen ymmärtäminen ja soveltaminen saattaisi olla yksi tekijä transformaatioon tähtäävän kasvatusajattelun ytimessä.

Kirjallisuus

Hepach, R., Engelmann, J. M., Herrmann, E., Gerdemann, S. C., & Tomasello, M. (2023). Evidence for a developmental shift in the motivation underlying helping in early childhood. Developmental Science, 26(1), e13253. https://doi.org/10.1111/desc.13253

Salmi, I., Halme, M., Salo, P., Seeve, M., & Mäkelä, V. (2024). Educational Environments and Practices Associated with Enhancement of Children’s Nature Connectedness in Early Childhood Education: A Scoping Review. International Journal of Early Childhood Environmental Education, 12(1), 4-24. https://naturalstart.org/what-we-do/ijecee/volume-12-number-1

Salmi, I. (2025). Nature-connective educational architecting – an approach to education based on the life-sustenance hypothesis. Humanit Soc Sci Commun 12, 1100. https://doi.org/10.1057/s41599-025-05483-7

 

Kirjoittaja Irina Salmi toimii psykologian väitöskirjatutkijana Turun yliopistossa. Filosofitaustansa vuoksi teoriaa ja empiiristä tutkimusta yhdistäen hän tutkii ihmisen luontoyhteyttä, sen vahvistamisen keinoja sekä luonnonelementtien vaikutusta stressitasoihin varhaiskasvatuksessa.