Kohti kestävää kokonaisturvallisuutta – ekososiaalinen näkökulma kriisien ajassa

Raisa Foster

Kriisiajan yhteiskunnassa turvallisuudesta puhutaan yhä useammin. Samalla yleistä keskustelua ohjaa kiireen tuntu: akuutit uhat halutaan ratkaista nopeasti ja näkyvät seuraukset torjua heti. Tässä vauhdissa kuitenkin unohtuu helposti se, että turvallisuuden syvärakenteet ovat usein monimutkaisia, historiallisesti muotoutuneita ja ekologisesti kytkeytyneitä ja siksi niiden ratkaisut vaativat pitkäjänteistä ajattelua ja sitoutuneita toimia.

Ekososiaalinen näkökulma haastaa tarkastelemaan turvallisuutta uudessa valossa. Se muistuttaa, että inhimillinen elämä on osa elämänverkkoa ja että yhteiskuntien kokonaisturvallisuuteen vaikuttavat myös ekologiset reunaehdot. Turvallisuus ei ole vain sotilaallista varautumista, vaan myös ilmastokriisin, luontokadon ja globaalin eriarvoisuuden kohtaamista – ja ennen kaikkea niiden ennaltaehkäisyä.

Ekososiaalisessa kestävyysajattelussa turvallisuus tarkoittaa kykyä turvata paitsi nykyisten kansalaisten myös tulevien sukupolvien ja muun elämän elinmahdollisuudet. Tämä vaatii yhteiskunnallisilta instituutioilta, mukaan lukien asevoimilta, aivan uudenlaista itseymmärrystä ja arvopohjaista suunnanmuutosta.

Kolme ulottuvuutta kestävään turvallisuuteen

Turvallisuusajattelun avartamista voidaan lähestyä kolmen toisiinsa limittyvän ulottuvuuden – alueellisuuden, ajallisuuden ja toimijuuden – kautta:

1. Alueellisuus – paikallisesta planetaariseen
Nato-jäsenyys on avannut Suomen puolustukselle väistämättä näkymän kansallista laajempaan turvallisuuskäsitykseen. Turvallisuus ei rajaudu vain valtioiden rajoille, vaan kietoutuu yhä selvemmin globaaleihin yhteisriippuvuuksiin, kuten ilmastonmuutoksen, energiavirtojen, ruokaketjujen ja kansainvälisten sopimusten verkostoihin.

Planetaarinen turvallisuusnäkökulma edellyttää, että esimerkiksi asehankintojen tai logistiikan eettisiä ja ekologisia vaikutuksia arvioidaan koko materiaalisten hankintaketjujen ja elinkaarten mittakaavassa. Samalla on tunnistettava, että turvallisuustoimijoiden tehtävänä ei voi olla vain oman kansan tai alueen turvaaminen vaan koko planeetan kantokyvyn huomioiminen osana rauhanrakennusta.

2. Ajallisuus – nykyisyydestä tulevaisuuteen
Nopeat kriisit, erityisesti maantieteellisesti ja kulttuurisesti lähellä olevat sodat, valtaavat uutistilan ja hallitsevat päätöksentekoa. Samaan aikaan hitaammat mutta yhtä vakavat turvallisuusuhat – kuten ekosysteemien romahtaminen ja ilmastonmuutoksen tuoma epävakaus – jäävät helposti taka-alalle. Ympäristökriisit etenevät hitaasti, mutta niiden seuraukset ovat peruuttamattomia.

Kestävä turvallisuus edellyttää ajallisen perspektiivin laajentamista siten, että akuutit kriisit ja pitkän aikavälin kehityskulut nähdään rinnakkain ja toisiinsa kytkeytyneinä. Turvallisuutta ei voi määritellä vain nykyisten uhkien torjuntana, vaan on huomioitava myös tulevien sukupolvien oikeus hyvään elämään. Tämä tarkoittaa luonnonvarojen vastuullista käyttöä, mutta myös kulttuurisia ja rakenteellisia muutoksia kohti sekä sosiaalisesti että ekologisesti kestävää maailmaa.

3. Toimijuus – ihmisestä kaikkeen elävään
Turvallisuustoimijat on perinteisesti määritelty ihmisyhteisöjen kautta. Myös sotilaat ja siviilit on asetettu jyrkkärajaisesti vastakkain: sotilaan tehtäväksi on mielletty tappaminen ja tuhoaminen; siviilin tehtäväksi huolenpito, hoiva ja myös esimerkiksi luonnonsuojelu. Tällainen dikotominen ajattelu ei ainoastaan rajoita toimijuuden ilmenemistä eri rooleissa, vaan kaventaa myös mahdollisuuksia vastata aikamme kompleksisiin, ristiinkytkeytyneisiin kriiseihin.

Ekososiaalinen turvallisuusajattelu kehottaa purkamaan näitä kahtiajakoja. Sotilaat ovat myös kansalaisia, joiden toimijuus voi ulottua elämän suojelemiseen; aivan kuten siviilit voivat osallistua kriisinhallintaan ja rauhantyöhön. Samalla on yhä tärkeämpää laajentaa ymmärrystä toimijuudesta myös ei-inhimillisiin tahoihin. Myös muut eläinlajit, vesistöt, metsät ja kokonaiset ekosysteemit ovat turvallisuuden kannalta olennaisia osapuolia – ei vain siksi, että ne palvelevat ihmistä, vaan koska niihin kohdistuva väkivalta horjuttaa koko elämänverkon kestävyyttä.

Laajennettu sidosryhmäajattelu muistuttaa, että turvallisuuspolitiikan vaikutukset ulottuvat myös niihin, joilla ei ole ääntä eikä valtaa. Ekosysteemit, luonnonvarat ja ilmastolliset olosuhteet eivät ole vain taustatekijöitä, vaan osallisia, joiden huomioiminen on sekä eettisesti perusteltua että strategisesti välttämätöntä. Turvallisuusstrategioiden ja toimeenpanon olisi tunnistettava myös nämä ei-inhimilliset sidosryhmät ja integroitava niiden suojelu osaksi turvallisuusajattelua – ei vain instrumentaalisesti vaan arvopohjaisesti.

Sotilaallinen toiminta ja ekologiset rajat – ristiriita vai yhteensovitettavissa?
Asevoimat on toiminut perinteisesti erityisasemassa: sen ympäristövaikutuksia ei ole säännönmukaisesti huomioitu kansainvälisissä ilmastopolitiikan toimenpiteissä, eikä luonnonsuojelu ole kuulunut sen ydintehtäviin. Sotilaallinen infrastruktuuri, polttoaineiden kulutus ja materiaalivirrat aiheuttavat kuitenkin merkittävää ekologista kuormitusta – ja siten vaikuttavat myös tulevien sukupolvien elinmahdollisuuksiin.

Turvallisuusdiskurssi voi myös oikeuttaa ympäristön tuhoamista. Esimerkiksi ilmastonmuutoksen vaikutukset arktisella alueella voivat lisätä geopoliittisia jännitteitä: sulavat merireitit ja rikkaat luonnonvarat houkuttelevat suurvaltoja, mikä kiihdyttää varustelua ja saattaa johtaa aiemmin suojelemattomien luontoalueiden militarisointiin. Arktisen herkkien ekosysteemien näkökulmasta tämä kehitys on erityisen huolestuttava.

Onkin syytä kysyä, miten sotilaallinen suorituskyky ja elämän itseisarvoinen suojeleminen voisivat olla yhteensovitettavissa. Miten voidaan rakentaa turvallisuusajattelua, jossa luonnon suojeleminen ei ole vaihtoehtoinen näkökulma, vaan koko toiminnan lähtökohta ja tavoite?

Strateginen muutos ei ole idealismia – se on välttämättömyys

Kriisien aikakausi vaatii organisaatioilta – myös asevoimilta – kriittistä itsearviointia. Miten turvaamme elämän edellytykset tulevaisuudessa? Ketä ja mitä puolustamme? Millä ehdoilla?

Nämä eivät ole idealistisia kysymyksiä, vaan strategisesti, eettisesti ja ekologisesti välttämättömiä. Jos turvallisuutta rakennetaan pelkästään nopeiden uhkien logiikalla, vaarana on, että hitaasti etenevät mutta tuhoisat kehityskulut jäävät huomiotta. Samalla turvallisuusjärjestelmät menettävät merkitystään, elleivät ne kykene vastaamaan muuttuvan maailman tarpeisiin – mukaan lukien elämän monimuotoisuuden, ilmastovakauden ja planetaarisen yhteisvastuun edistämiseen.

Toivo ei rakennu pelolla vaan yhteisymmärryksellä ja uudistuvalla vastuullisuudella. Siksi turvallisuutta on uskallettava ajatella uudelleen – ei vain reaktiivisena puolustuksena vaan pitkäjänteisenä koko elämänverkon tuoman turvan ylläpitämisenä ja elvyttämisenä.

Tarkempi teoreettinen analyysi aiheesta löytyy vertaisarvioidusta artikkelista:
Foster, R. & Mäkinen, J. (2025). Nato-Suomen toimintaympäristö ja ekososiaalisesti kestävä tulevaisuus. Tiede ja Ase, 2024:82.

Kirjoittaja Raisa Foster on taiteilija ja tutkija, ja hän on dosentti sekä Taideyliopistossa että Itä-Suomen yliopistossa.