Ekososiaalinen sivistys jälkihumanismina: kohti uutta luontosuhdetta

Hannu L. T. Heikkinen

Ekososiaalinen sivistys on perin juurin suomalainen käsite. Vaikka ekososiaalisuuteen viittaavia ideoita löytyy kansainvälisestä kirjallisuudesta, käsitteen jälkiosa – sivistys – ei käänny millekään muulle kielelle sellaisenaan. Ei ainakaan siinä snellmanilaisessa merkityksessä, jossa sanaa on totuttu Suomessa käyttämään.

Ekososiaalisen sivistyksen tunnetuimpana puolestapuhujana tunnetaan professori Arto O. Salonen. Hän toi käsitteen 2010-luvun alussa ympäristökasvatuksen keskusteluihin kertomansa mukaan varsin intuitiivisesti (Salonen, 2012; 2013). Hän kuitenkin korostaa, että käsitteellä on vankka tieteellinen pohja.

Laajempi kysymys on, mistä ekososiaalisen sivistyksen taustalla oleva ekososiaalinen ajattelu on peräisin tai mitä se oikeastaan tarkoittaa. Ekososiaalisuus on laaja sateenvarjokäsite, jonka alle mahtuu paljon erilaisia ajattelutapoja. Yksi ekososiaalisen ajattelun voimistuva juonne on ihmiskeskeisestä ajattelusta eli antroposentrismistä luopuminen. Tätä edustaa myös posthumanistinen filosofia, joka voidaan suomentaa jälkihumanismiksi.

Jälkihumanismi on yksi ekososiaalisen ajattelun taustalla oleva filosofinen suuntaus – tai ainakin samanaikainen paradigmaattisen siirtymä. Jälkihumanistisen ajattelun käännekohta oli 1900-luvun lopun postmodernismi, joka haastoi valistusajan näkemyksen ihmisestä itsenäisenä, järjen ohjaamana olentona eli rationaalisena ja autonomisena subjektina. Postmodernismi kyseenalaisti myös uskomuksen ihmiskunnan jatkuvasta edistymisestä järjen avulla ja ihmisen oikeuden hyväksikäyttää ja jopa riistää muuta luontoa. Se alkoi näin jo kammeta ihmistä pois planeettaa hallitsevan kuninkaan paikalta. Jälkihumanismi on jatkanut tästä eteenpäin.

Jälkihumanistisen ajattelun kentällä voi erottaa paljon erilaisia jälki (post) -lähestymistapoja. Monet tutkijat puhuvatkin post-filosofioista monikossa (post-philosophies), koska niihin liittyy niin erilaisia näkökulmia. Post-etuliite on koettu hankalaksi, koska se näyttää viittaavan jonkin aikakauden jälkeiseen aikaan. Siksi jotkut tutkijat hahmottelevatkin näitä lähestymistapoja mieluummin ihmistä laajempana näkökulmana (more-than-human perspective).

Jarno Hietalahti (2022) perustelee, että posthumanismi voidaan nähdä humanismin perinteen jatkumisena tai humanismin näkökulman laajentumisena siten, että se ottaa paremmin huomioon ei-inhimillisten olentojen ja ympäristön arvon. Hietalahden mukaan humanismi ei ole ristiriidassa posthumanismin kanssa, vaan pikemminkin mukautuu ja vastaa kriittisesti haasteisiin, joita jälkihumanismi esittää. Humanismin keskiössä säilyy ajatus ihmisen erityisestä vastuusta ja kyvystä pohtia moraalisia kysymyksiä, mutta edetessään kohti jälkihumanismia se tunnustaa entistä paremmin ihmisen riippuvuuden ympäröivästä ekosysteemistä ja muiden lajien merkityksen.

Posthumanismiin liittyviä englanninkielisiä käsitteitä on vaikea kääntää suomeksi. Käännösten epätäydellisyys voi kuitenkin avata uusia näkökulmia. Jo pelkästään sanan posthumanism kääntäminen jälkihumanismiksi avaa mielleyhtymiä, joiden kautta päästään jopa paremmin ajattelutavan sisälle.  Etuliite post- viittaa ensisijaisesti aikaan ja ajalliseen jatkuvuuteen, mutta jälki tuo mieleen merkityksiä, jotka liittyvät jälkien seuraamiseen ja niiden jättämään vaikutukseen. Jäljen käsite viittaa aineelliseen jatkuvuuteen, jossa menneet tapahtumat eivät pelkästään jää taakse vaan muodostavat reitin tulevaisuuteen.

Tämän vuoksi suomenkielinen ilmaisu jälkihumanismi näyttäisi osuvan hyvin lähelle joitakin posthumanismin ydinteemoja. Ekososiaalisuus voi olla jälkihumanistisesta näkökulmasta siis jotain sellaista, joka johdattaa ihmiskuntaa kohti dualismin, välineellisen järjellisyyden ja ihmiskeskeisyyden jälkeistä tulevaisuutta. Jälkihumanismin kompassin avulla suunnistava ihminen kulkee kohti uutta aikaa, jossa hän ymmärtää paikkansa luonnon osana  –  ei sen valtiaana tai riistäjänä.

Kirjoittaja Hannu L. T. Heikkinen toimii professorina Jyväskylän yliopistossa, ja hän johtaa Ekososiaalinen kestävyys ja koulutus -tutkimusryhmää.

Lähteet:

Hietalahti, J. (2022). Ihmisyyden ytimessä. Helsinki: Gaudeamus.

Salonen, A. O. (2012). Sosiaalinen saneeraus – tie ekososiaaliseen sivistykseen. Teoksessa Tuula Helne & Tiina Silvasti (toim.), Yhteyksien kirja – Etappeja ekososiaalisen hyvinvoinnin polulla. Helsinki: Kansaneläkelaitoksen tutkimusosasto. 134-147.

Salonen, A. O. (2013a). Ekososiaalinen sivistys kulttuurin kulmakiveksi. Teoksessa M. Laine & P. Toivanen (toim.) Kestävä kasvatus–kulttuuria etsimässä. Suomen Kulttuuriperintökasvatuksen seuran julkaisuja, 6, 40-69.