Luontosuhde ei kuulu vain biologian oppiaineelle: Mitä maantiedon opettajat kertovat nuorten suhteesta luontoon?

Petteri Muukkonen & Martta Huttunen

Luontosuhteesta tai luontoyhteydestä puhutaan paljon, mutta koulun arjessa sen paikka ei ole aina itsestään selvä. Helsingin yliopiston maantieteen maisteriohjelman ja sen opettajalinjan tuore maisteritutkielma (ks. Martta Huttunen, 2026) tarkastelee, miten perusopetuksen yläluokkien maantiedon aineenopettajat ymmärtävät luontosuhteen osana opetusta, millaisia luontosuhteita he tunnistavat oppilaissaan ja millaisin keinoin opetuksella voidaan tukea niiden kehittymistä. Voit lukea tutkielman verkosta avoimena täältä http://hdl.handle.net/10138/632063.

Tulokset osoittavat, että luontosuhde nähdään tärkeänä osana opetusta, mutta käytännössä se liitetään yhä useammin biologiaan kuin maantietoon, vaikka myös maantieto voisi tarjota vahvan väylän ihmisen ja luonnon välisten yhteyksien tarkasteluun ja yhteyden kehittymiseen.

Miksi luontosuhteesta on tärkeää puhua juuri nyt?

Ekokriisin ajassa kysymys ihmisen suhteesta luontoon ei ole vain filosofinen tai kasvatuksellinen sivuhuomio. Se liittyy suoraan siihen, miten ymmärrämme ympäristöongelmia, miten suhtaudumme omaan toimintaamme ja millaisia valmiuksia nuorille koulussa rakennetaan. Martta Huttusen (2026) tutkielma lähtee liikkeelle ajatuksesta, että luontosuhde kytkeytyy arvoihin, maailmankuvaan ja toimintaan: vahvaksi koettu luontosuhde yhdistyy aiemman tutkimuksen perusteella sekä ympäristövastuulliseen käyttäytymiseen että hyvinvointiin. Samalla tutkielma muistuttaa, että luontosuhde ei synny tyhjiössä, vaan sitä muokkaavat lapsuuden kokemukset, perhe, asuinympäristö, kulttuuri, harrastukset ja koulutus.

Tutkielman ytimessä on kaksi kysymystä. Ensinnäkin tutkielma kysyy, miten yläluokkien maantiedon aineenopettajat kokevat luontosuhteet osana maantiedon ja biologian opetusta, ja miten luontosuhdetta lähestytään juuri maantieteessä. Toiseksi tutkielma tarkastelee sitä, miten opettajat näkevät oppilaiden luontosuhteet ja niiden kehittymisen, ja millä tavoin opetuksella voidaan heidän mielestään vaikuttaa tähän kehitykseen. Kysymykset ovat ajankohtaisia juuri maantiedon näkökulmasta, sillä maantiedon oppiaine perinteisesti rakentuu ihmisen ja luonnon vuorovaikutusten tarkastelulle. Silti luontosuhteen käsite on koulun arjessa usein ikään kuin siirtynyt biologian puolelle.

Luontosuhde nähdään tärkeänä osana opetusta, mutta käytännössä se liitetään yhä useammin biologiaan kuin maantietoon, vaikka myös maantieto voisi tarjota vahvan väylän ihmisen ja luonnon välisten yhteyksien tarkasteluun ja yhteyden kehittymiseen.

Tutkimuksen aineisto

Tutkielman aineistona oli seitsemän maantiedon opettajan puolistrukturoitua teemahaastattelua. Haastateltavina oli opettajia eri puolilta Suomea ja erityyppisistä kunnista, eli mukana oli erilaisia kouluympäristöjä sekä maaseudulta että kaupunkialueilta. Aineisto analysoitiin aineistolähtöisellä sisällönanalyysillä. Menetelmä näytti sopivan hyvin juuri tähän aiheeseen, koska luontosuhde on ilmiö, joka rakentuu kokemuksista, käsityksistä, arvoista ja opetuksen käytännöistä, eikä sitä voi tiivistää pelkkiin valmiisiin vastausvaihtoehtoihin. Haastattelut avasivat sitä, miten opettajat jäsentävät luontosuhdetta ammatillisesta näkökulmastaan, mutta samalla myös sen, millaisia jännitteitä ja mahdollisuuksia koulun arjessa tähän teemaan liittyy.

Helsingin yliopiston maantieteen maisteriohjelmassa on pitkä perinne siitä, että tutkielmaprosessin päätteeksi järjestetään esitelmätilaisuus, jossa työn tekijä esittelee tutkimuksensa keskeiset lähtökohdat, tulokset ja johtopäätökset muille opiskelijoille sekä opettajille. Myös tämän tutkielman äärellä keskustelua jatkettiin tällaisessa tilaisuudessa.

Luontosuhde koetaan tärkeäksi, mutta se sijoitetaan edelleen pääosin biologian vastuualueelle

Yksi tutkielman selkeimmistä havainnoista on kaksijakoinen. Opettajien mukaan luontosuhde on luonteva ja tärkeä osa sekä maantiedon että biologian opetusta. Samalla valtaosa opettajista liitti luontosuhteiden tarkastelun käytännössä kuitenkin selvemmin biologiaan. Tämä ei tarkoita, etteikö maantieto nähtäisi merkityksellisenä, vaan pikemminkin sitä, että biologian sisällöt, kuten lajisto, ekosysteemit, elinympäristöt ja biologiaan useimmiten yhdistetty ulko-opetus, näyttäytyvät helpommin ”konkreettisena luontona”. Maantieto taas mielletään usein laajojen luonnon- ja yhteiskuntaprosessien oppiaineeksi, jossa yhteys oppilaiden henkilökohtaisesti kokemaan luontoon voi jäädä etäisemmäksi.

Juuri tässä piilee kuitenkin maantiedon erityinen vahvuus. Opettajat nostivat esiin, että maantiedossa luontosuhdetta voidaan käsitellä erityisesti ympäristöongelmien, kestävyysteemojen, maiseman, lähiluonnon ja esimerkiksi jääkauden muovaamien muodostumien kautta. Toisin sanoen maantieto voi laajentaa luontosuhteen tarkastelua pois ajatuksesta, että luonto olisi vain elollista luontoa tai vain ihmisen ulkopuolella olevaa ”metsää”. Maantiedon avulla voidaan tarkastella myös ihmisen suhdetta elottomaan luontoon, luonnonprosesseihin ja niihin reunaehtoihin, joista yhteiskuntien ja arjen toiminta on riippuvaista. Tämä avaa mahdollisuuden purkaa koulussa helposti toistuvaa jakoa ”luontoon” ja ”ihmisten asioihin”.

Millaisia luontosuhteita maantiedon opettajat tunnistavat oppilaissa?

Opettajien näkemyksen mukaan oppilailla ei ole yhtä yhteistä luontosuhdetta, vaan hyvin erilaisia tapoja jäsentää luontoa ja omaa suhdettaan siihen. Monien oppilaiden luontosuhteet linkittyvät vahvasti perheen tapoihin, arvoihin, harrastuksiin ja elinkeinoihin. Jollekin luonto on tuttu ja turvallinen osa arkea metsästyksen, kalastuksen, retkeilyn tai muun ulkona tapahtuvan toiminnan kautta. Toiselle se voi näyttäytyä etäisenä, vieraana tai jopa pelottavana. Tätä vaihtelua havainnollistaa hyvin tutkielman kuva 1, jossa esitellään erilaisia luontosuhteita sen mukaan, nähdäänkö ihminen luonnon hallitsijana, siitä huolehtivana toimijana, luonnon kumppanina vai osana luontoa. Kuvan pääviesti on napakka mutta tärkeä: luontosuhde ei ole yksi ja sama kaikille, vaan ihmisen ja luonnon välinen yhteys voi rakentua hyvin eri tavoin. Opettajien havaintojen mukaan oppilaiden luontosuhteisiin vaikuttavat erityisesti neljä tekijää: perhe ja harrastukset, asuinpaikka ja -ympäristö, sosiaalinen media ja kaveripiiri sekä opettajat ja koulu. Tämä muistuttaa siitä, että luontosuhde ei kehity vain koulussa, mutta koulu voi silti tehdä paljon.

Haastatteluissa näkyi myös alueellinen vaihtelu. Lapissa ja Pohjois-Savossa opettavat opettajat liittivät oppilaiden luontosuhteisiin muita useammin metsästyksen, kalastuksen, poronhoidon, maa- ja metsätalouden sekä vuodenaikojen ja sään konkreettisen merkityksen. Uudellamaalla korostuivat esimerkiksi partio, retkeily ja toisaalta kaupunkiluonnon näkyväksi tekemisen tarve. Silti tutkimuksen tärkeä huomio on, että vaihtelua voi olla yhtä paljon saman luokan sisällä kuin eri alueiden välillä. Taustalla vaikuttavat yksilölliset kokemukset, lapsuuden luontokokemukset ja se, millaisena luonto on kotona nähty ja sanoitettu.

Koulu ei siis aloita työtä tyhjästä, mutta sillä on tärkeä täydentävä ja joskus myös korjaava rooli. Opettajat korostivat haastatteluissa, että koulu voi tarjota tietoa, kokemuksia ja kohtaamisia myös sellaisille oppilaille, joille luonto ei tule vahvasti kodin kautta. Se voi herättää kiinnostusta, sanoittaa kokemuksia ja avata uusia näkökulmia. Erityisen kiinnostava havainto on, että osa opettajista oli kehittänyt tehtäviä, joissa oppilaita pyydetään kuvaamaan itselleen merkityksellisiä luontokokemuksia. Tällaiset tehtävät eivät mittaa vain tietoa, vaan tekevät näkyväksi oppilaiden henkilökohtaisia suhteita ympäristöönsä, ja voivat näin samalla vahvistaa niitä.

Ehkä tärkein kysymys ei lopulta ole, kuuluuko luontosuhde biologiaan vai maantietoon. Tärkeämpää on, annammeko koulussa nuorille tilaa rakentaa suhdetta maailmaan tavalla, joka kantaa myös kriisien keskellä.

Millainen opetus tukee opettajien mielestä luontosuhteen kehittymistä?

Ulko-opetus nousi aineistosta haastatteluissa esille ylitse muiden. Opettajien mukaan ulkona oleminen, havainnointi, maastotyöskentely ja erilaisten ympäristöjen kokeminen ovat kaikkein vahvimpia tapoja tukea oppilaiden luontosuhteiden kehittymistä. Ulkona oppilas ei vain opi luonnosta, vaan kohtaa sen moniaistisesti. Samalla syntyy kokemuksia, jotka voivat jäädä mieleen aivan eri tavalla kuin oppikirjan teksti. Opettajat kuitenkin totesivat, että ulko-opetus toteutuu käytännössä useammin biologian kuin maantiedon tunneilla. Tämä liittyy osin perinteisiin, osin sisältöihin ja osin resurssikysymyksiin.

Ulko-opetuksen rinnalla opettajat pitivät tärkeinä myös luokkahuoneessa toteutettavia kokemuksellisia ja toiminnallisia menetelmiä. Kuvat, videot, äänet, näytteet, kokoelmat ja tutkimukselliset tehtävät voivat tuoda konkretiaa myös silloin, kun kaikkia ympäristöjä ei ole mahdollista mennä kokemaan paikan päälle. Keskeistä on, että opetus ei jää vain abstraktien ilmiöiden tasolle. Erityisen paljon merkitystä on sillä, miten oppilaiden oma elämismaailma otetaan huomioon ja mistä paikoista he puhuvat, millaisia havaintoja he tekevät, millaisia kokemuksia heillä on luonnosta tai sen puuttumisesta. Tutkielma osoitti myös, että oppimateriaaleilla on väliä. Kaikki oppikirjasarjat eivät välttämättä tue luontosuhteen tarkastelua yhtä hyvin, ja kiireinen opettajan arki tekee tästä käytännössä keskeisen kysymyksen.

Haasteena ympäristöahdistus, resurssien puute ja oppiainerajat

Martta Huttusen maantieteen opetuksen tutkielma ei anna kuvaa luontosuhteen helposti tapahtuvasta vahvistamisesta. Opettajat nostivat esiin useita opetuksen järjestämisen käytännön sekä pedagogiikan haasteita. Ensinnäkin resurssien puute vaikuttaa. Ajanpuute, ulko-opetuksen järjestämisen vaativuus, arviointipaineet ja taloudelliset rajoitteet kaventavat sitä, mitä koulussa on mahdollista tehdä. Toiseksi oppiainerajat asettavat haasteita. Vaikka opetussuunnitelma mahdollistaa luontosuhteen käsittelyn, käytännössä vastuu jää helposti biologialle, ja maantiedon mahdollisuudet jäävät osin käyttämättä. Kolmanneksi haasteeksi nousi esiin mahdollinen ympäristöahdistus. Opettajien mukaan ilmastonmuutoksen, luontokadon ja muiden ympäristöongelmien käsittely näyttää aiheuttavan osalle oppilaista ahdistusta, toivottomuutta ja voimattomuuden kokemusta. Siksi luontosuhteen vahvistaminen ei voi tarkoittaa vain ongelmien lisääntyvää esille tuomista, vaan myös toivon, toimijuuden ja monipuolisten näkökulmien rakentamista. Toisaalta osa opettajista tunnisti, että suuriin ympäristökysymyksiin liittyvä ahdistus on nuorten keskuudessa jopa vähentynyt viime vuosina. Opettajat pohtivat, että muut merkittävät arkea koskettavat kriisit, kuten Covid-19-pandemia sekä sota Ukrainassa ovat vieneet huomiota ympäristökriiseiltä.

Miten tästä eteenpäin, maantieto?

Huttusen tutkielma maalaa opettajiennäkemyksistä kuvan, että luontosuhde ei ole opetuksessa irrallinen lisäteema, vaan se liittyy siihen, miten koulussa ymmärretään ihminen, ympäristö, kestävyys ja oppiaineiden tehtävä. Maantieto on tässä keskustelussa tärkeä oppiaine, koska sen kautta voidaan tarkastella yhtä aikaa luonnonprosesseja, yhteiskuntaa, paikkoja, maisemia, valintoja ja vastuuta. Juuri siksi se voisi olla paljon nykyistä vahvempi luontosuhteen tai luontoyhteyden oppiaine. Tutkimus myös muistuttaa, että luontosuhteita tai luontoyhteyksiä ei vahvisteta vain pelkästään viemällä oppilaita metsään, vaikka sekin toki on tärkeää. Niitä vahvistetaan myös sanoilla, kysymyksillä, tehtävillä, havainnoilla, kokemuksilla ja sillä, miten oppilas oppii näkemään oman paikkansa osana ympäröivää maailmaa. Tutkielman esitelmätilaisuudessa nousi lisäksi esiin kiinnostava käsitteellinen huomio: varsinkin opetuksen yhteydessä on alettu puhumaan luontosuhteiden sijaan luontoyhteyksistä, mikä kuvaa ihmisen ja luonnon suhdetta pehmeämmin ja ilman niin vahvaa valta- ja hierarkiarakennetta. Painotus siirtyy silloin hieman pois ihmisen ja luonnon välisestä erillisyyttä korostavasta suhteesta kohti kytkeytyneisyyttä, yhteyttä ja yhdessä olemista.

Tutkielma pohjustaa keskustelua siitä, miten kestävyys, ympäristökasvatus ja maantiedon opetus perusopetuksen yläluokilla kietoutuvat yhteen suomalaisessa koulussa. Jos haluamme vahvistaa nuorten valmiuksia ymmärtää ekokriisiä ja toimia maailmassa vastuullisesti, meidän on syytä tarkastella myös sitä, millaisia luontosuhteita koulussa mahdollistetaan ja millaisia rajoja oppiaineiden välissä yhä valitettavasti esiintyy. Ehkä tärkein kysymys ei lopulta ole, kuuluuko luontosuhde biologiaan vai maantietoon. Tärkeämpää on, annammeko koulussa nuorille tilaa rakentaa suhdetta maailmaan tavalla, joka kantaa myös kriisien keskellä.

Lue lisää:

Huttunen, Martta (2026) Luontosuhde ja sen kehittyminen maantieteen opetuksessa – perusopetuksen yläluokkien opettajien näkemyksiä. Maantieteen maisteriohjelma, Helsingin yliopisto. http://hdl.handle.net/10138/632063

Muut lähteet:

van den Born, R. (2008). Rethinking nature: Public visions in the Netherlands. Environmental Values, 17(1), 83–109. https://doi.org/10.3197/096327108X271969

Yoshida, Y., Flint, C.G. & Dolan, M. K. (2018). Farming between love and money: US Midwestern farmers’ human–nature relationships and impacts on watershed conservation. Journal of Environmental Planning and Management, 61(5–6), 1033–1050. https://doi.org/10.1080/09640568.2017.1327423

 

Kirjoittajista Petteri Muukkonen toimii vanhempana yliopistonlehtorina opettaen maantiedettä ja osallistuen samalla myös maantieteen kandiohjelman ja maantieteen maisteriohjelman opettajankoulutukseen Geotieteiden ja maantieteen osastolla Helsingin yliopistossa. Hän on myös SIRENE-verkoston hallituksen jäsen. FM Martta Huttunen on maantieteilijä ja maantieteen aineenopettaja ja valmistunut Helsingin yliopistosta. Hän on tutkinut luontosuhteiden kehittymistä maantieteen opetuksessa. Petteri toimi tutkielman ohjaajana.