Uudistavaa kuvataidekasvatusta kestävyysmurrokseen

Maria Huhmarniemi

Arvokeskustelujen ja -puntarointien herättely on keskeinen taiteen ja taidekasvatuksen tehtävä kohti kestävyysmurrosta. Taiteen avulla voidaan ravistella yleisesti hyväksyttyjä käsityksiä ja kokeilla, kuvitella ja tehdä näkyväksi sellaista hyvää elämää, joka ei ole riippuvainen ylikulutuksesta. Taide voi tavoitella murrosta – transformaatiota – kohti kestävää elämää ja kestävää kulttuuria. Silloin myös taide ja taidekasvatus ovat murroksessa.

Lapin yliopistossa on kehitetty uudistavan arktisen taidekasvatuksen lähestymistapaa ja teoreettista viitekehystä kestävyysmurroksen tarpeeseen. Tämä lähestymistapa perustuu historian, nykyhetken ja tulevaisuuden jatkumoon, jossa taiteen sisältöä ja tekemisen tapoja voi ammentaa perinteiden kirjosta. Arktisen alueen kulttuureissa tämä voi tarkoittaa perinteisten työkalujen, materiaalien ja työtapojen käyttämistä ja uudistamista – aina luonnonväreistä mediateknologioihin, runouteen ja performanssiin. Perinteitä jatketaan ja uudistetaan tuomalla niitä nyky-yhteiskunnan ajankohtaisiin keskusteluihin ja tulevaisuuskuviin, joita taiteessa ja taidekasvatuksessa voidaan rakentaa.

Arvokeskustelujen ja -puntarointien herättely on keskeinen taiteen ja taidekasvatuksen tehtävä kohti kestävyysmurrosta.

Tämä uudistava arktinen taidekasvatus irtisanoutuu länsimaisen taiteen dualistisista ja kolonialistisista perinteistä. Arktisen taiteen ytimessä on ajatus, että emme erottele taidetta, muotoilua ja käsityötä toisistaan, emmekä tee taidetta vain taidemaailmaa tai taideinstituutioita varten. Monet taiteilijat ja taidekasvattajat yhdistelevät erilaisia ilmaisukeinoja, kuten perinteisiä luonnonmateriaaleja ja audiovisuaalista mediateknologiaa, välittäen paikallisia keskusteluja ja tulevaisuuskuvia laajemmille yleisöille.

Taiteilijat voivat kerätä materiaaleja suoraan luonnosta, elää ja luoda suhteessa maahan, tehdä yhteistyötä ekosysteemien kanssa ja jatkaa perinteisiä käsityötaitoja. Tällöin taide toimii keinona ylläpitää, tulkita uudelleen ja muuntaa paikallisia ekokulttuureja ja elämäntapoja. Kun tavoittelemme kestävää kulttuuria, punnitsemme, mitä perinteitä on syytä jatkaa ja miten niitä tulee päivittää suhteessa nyky-ymmärrykseen esimerkiksi eläinten oikeuksista, luontokadosta, ilmastonmuutoksesta ja kulttuurisesta moninaisuudesta.

Usein uudistavat arktiset taide- ja taidekasvatusprojektit keskittyvät tietoihin ja taitoihin, jotka syntyvät osallistumisesta paikallisiin ekokulttuureihin (eli kulttuureihin, jotka perustuvat vuorovaikutukseen maan, metsien, jokien, vuodenaikojen ja laajemmin ekosysteemien kanssa). Huomio on yleensä kulttuurissa, jota voidaan jakaa myös uusille tulijoille ja vieraille – ei siis yhteisöjen sisäisessä perinnetiedossa, jota kunnioitamme ja jota ei ole tarkoitus ottaa taiteen raaka-aineeksi ilman lupaa ja kontekstia. Kun pyrkimyksenä on kehittää kolonialismia purkavaa taidekasvatusta, on tärkeää tiedostaa, että on tietoa ja kulttuurisia tapoja, joiden omistajuus on yhteisöjen sisällä.

Taiteilijat voivat kerätä materiaaleja suoraan luonnosta, elää ja luoda suhteessa maahan, tehdä yhteistyötä ekosysteemien kanssa ja jatkaa perinteisiä käsityötaitoja.

Viime vuosina olemme olleet erityisen kiinnostuneita siitä, miten maa voi meitä opettaa ja miten maalta oppimista voidaan tuoda osaksi taidetta ja taidekasvatusta niin kouluissa kuin informaalissa taidekasvatuksessa. Alkuperäiskansojen kasvatustieteellisessä tutkimuksessa on keskusteltu lähestymistavoista ja menetelmistä, joista käytetään englanniksi käsitteitä Land-Based Learning ja Land-Based Education. On kiinnostavaa pohtia, mitä voimme oppia suoraan luonnosta tai vuorovaikutuksesta perinteisen tiedon haltijoiden kanssa. Usein nämä tiedon haltijat voivat olla ikäihmisiä, käsityöläisiä tai taiteilijoitakin.

Pohjoiset taidekasvattajat ovat kehittäneet uusia taidekasvatuksen työtapoja – kuten lumen ja jään veistoa sekä kokeellista talvitaidetta. Esimerkiksi lumesta ja jäästä oppii paljon, kun pyrkii yhteistyöhön lumen ja jään kanssa: voi oppia lumen eri olomuodoista, jään sulamisesta varjossa ja valossa sekä lumen ja jään tuoksusta ja painosta. Kestävyysmurrosta tavoittelevana pedagogina olen kuitenkin kiinnostunut pohtimaan, mitä sellaista voin oppia (itse ja yhdessä muiden kanssa), mikä johtaa kunnioittavaan luontosuhteeseen, kohtuullisempaan kulutukseen, oikeudenmukaisempaan yhteiskuntaan ja toiveikkaampaan tulevaisuuteen.

Tähän minulla ei ole vielä vastausta, mutta tämän kysymyksen äärellä viivymme useissa käynnissä olevissa tutkimus- ja kehittämishankkeissa – kuten kestävyysmurroksen tohtoripilotissa Sustra, Arctic Sustainable Arts and Design -verkoston Lesson of the Land -projektissa, professori Mirja Hltusen johtajamassa Rievdan-hankeessa sekä useissa väitöskirjatutkimuksissa, joita Lapin yliopiston taiteiden tiedekunnassa tehdään Northern Art, Community and Environment -tutkijaryhmässä. Näissä prosesseissa etsimme yhdessä tapoja, joilla taide ja taidekasvatus voivat käynnistää tai tukea kestävyysmurrosta – johdattaa arvojen muutoksiin ja toimintaan, joka kasvaa kestävyysmurrokseksi kuin nuoskalumessa pyörivä lumipallo.

Lue lisää:

Huhmarniemi, M., & Jokela, T. (Eds.) (2025). Living with Land and People: A Handbook for Artistic Project and Art-based Action Research in the Arctic. Lapin yliopisto. https://urn.fi/URN:ISBN:978-952-337-505-5

NACER-tutkimusryhmä: https://nacerteam.weebly.com/

Rievdan-hanke: https://blogi.eoppimispalvelut.fi/rievdanmuutos/

Kestävyysmurros tohtorikoulutuspilotti: https://sites.uef.fi/sustra/

Kirjoittaja Maria Huhmarniemi on kuvataidekasvatuksen apulaisprofessori ja koulutuksesta vastaava varadekaani Lapin yliopiston taiteiden tiedekunnassa. Hän toimii myös UArctic Chair -tehtävässä arktisen taiteen ja muotoilun alalla. Hänen työnsä keskittyy taiteeseen ja tutkimukseen, jotka käynnistävät ja vahvistavat kestävyysmurrosta. Hän on aktiivinen tutkija ja taiteilija sekä johtaa kansainvälistä Arctic Sustainable Arts and Design (ASAD) -verkostoa.