Rippikoulu ympäristö- ja vastuullisuuskasvattajana

Janne Turunen

Mietittäessä evankelisluterilaisen kirkon rippikoulujen roolia nuorten ympäristö- ja vastuullisuuskasvatuksessa törmätään heti moneen potentiaalisesti ongelmalliseen termiin. Rippikouluista monilla on omakohtaisiakin muistoja, jotka hyvässä ja pahassa värittävät aiheen pohdintaa. Näin tekee myös jokaisen oma henkilökohtainen suhde kirkkoon ja uskontoon yleisesti. Rippikoulu-sanaparin jälkimmäinen sana ’koulu’ vie taas helposti ajatukset johonkin opittavaan, ylhäältä alas suuntautuvaan tiedon välittämiseen. Myös ympäristö- ja vastuullisuuskasvatus pitää helposti sisällään ajatuksen siitä, että nuoria pitää kasvattaa näissä asioissa, kenties jostakin ylemmästä asemasta käsin.

Kesän rippikoulukauden nyt päätyttyä tilastot kertovat, että rippikoulun kävi tänä vuonna 40760 ihmistä (Jäsentilasto 2022, kirkontilastot.fi), joista suurin osa on 14–15-vuotiaita. Koko 15-vuotiaiden ikäluokasta rippikoulun käy noin 75 %, kirkon jäsenistä noin 90 %. Voi siis perustellusti sanoa, että rippikoulu tavoittaa merkittävällä tavalla yhden koko ikäluokan. Ei siis ole mitenkään merkityksetöntä, että miten rippikoulussa käsitellään näitä tärkeitä teemoja. Rippikoulun käyneistä seurakuntien isostoiminta tavoittaa vielä noin joka neljännen. Isostoiminta on ryhmänohjaamiseen ja muihin vastuutehtäviin liittyvää koulutusta, jota seurakunnissa järjestetään. Yleensä rippikoululeireillä toimii aiemmin itse rippikoulun käyneitä nuoria isosten tehtävissä.

Vihreät riparit

Kirkkohallitus on tarjonnut käyttöön rippikouluihin Vihreät riparit -konseptia, jonka päätavoite on ”Vahvistaa kristillistä ympäristökasvatusta, ekoteologiaa ja kestävää elämäntapaa rippikoulussa ja isostoiminnassa.” Konseptien tavoitteet on hyvä toki ilmoittaa selkeästi, mutta niitä on tärkeä myös avata tarkemmin. Tärkeinä teemoina konseptissa ovat mm. ympäristötoivo, ympäristötunteet, luontosuhde ja kestävä elämäntapa. Kriteereiksi ilmoitetaan mm. luontokokemukset, luomakunnan pyhyys, kestävät valinnat ja ympäristötieto. Varsin monipuolisesti aihetta siis pyritään tässä konseptissa lähestymään.

Noin viikon mittaisella leirijaksolla ei välttämättä suuria asenneongelmia korjata, mutta osana laajempaa kokonaisuutta voidaan olla tuomassa nuorille ymmärrystä aiheesta ja auttaa heitä hahmottamaan omia vaikutusmahdollisuuksiaan erilaisissa ympäristökysymyksissä

Sivustolta löytyy myös hyvää virikemateriaalia rippikoulujen pitäjille, sekä vihreiden ripareiden teologia.an johdatteleva kirjoitus, joka perustuu kirkon ympäristösuhdetta paljon käsittelevän teologi Panu Pihkalan ’Vihreä ripari’-kirjaan vuodelta 2014. Allekirjoittaneen oman näkemyksen mukaan kirkon ympäristösuhdetta halki vuosisatojen on tietyllä tavalla leimannut sekä Raamatussa kuvattu ihmiskunnan saama käsky ’viljellä ja varjella luomakuntaa’ että tulkinta luomiskertomuksesta, joka asettaa ihmisen luomakunnan kruunuksi. Vaikuttaa siltä, että viljely on ihmiskunnalta sujunut maanviljelyksen kehittämisestä lähtien, mutta ilmastonmuutos ja ns. kuudes sukupuutto osoittavat, että varjelu ei niinkään. Ihmisen luontosuhteen voi nähdä olevan myös monella tapaa vinoutunut.

Kirkkohallitus on siis luonut varsin hyvän konseptin, jota se tarjoaa tietysti maksutta seurakuntien käyttöön. Seurakuntayhtymien ja seurakuntien tasolla on varmasti suuria paikallisia vaihteluja siinä, miten tämä materiaali otetaan vastaan. Joillakin seurakunnilla voi olla omia ympäristöohjelmia ja monissa seurakunnissa on menty mukaan myös Kirkon ympäristödiplomi -toimintaan, jonka yhteydessä voi olla mietitty osaltaan ympäristö- ja vastuullisuuskasvatuksen kysymyksiä.

Kuvaaja: Johanna Pesonen

Todellisuus ripareilla

Todellista tilannetta kaikista kunkin vuoden aikana pidetyistä rippikouluista ei kuitenkaan tiedä kukaan. Hyvistä Kirkkohallitukselta tulevista materiaaleista ei ole mitään hyötyä, jos niihin ei tutustuta ja niitä käytetä osana rippikoulun opetusta. Kirkon vuoden 2017 rippikoulusuunnitelma ’Suuri ihme’ puhuu kestävästä elämäntavasta ja ympäristökasvatuksesta hieman yli sivun verran ja muistuttaa, että ”Kristityllä on vastuu luomakunnasta, Jumalan luomasta maailmasta. Ihminen kuuluu yhteen luonnon kanssa. Tätä ajatusta tukevat ihmisen historia, Raamattu ja moderni luonnontiede. Rippikoulussa edistetään tämän yhteenkuuluvuuden löytymistä ja lujittumista huolehtimalla kokemusperäisestä kosketuksesta luontoon.” (Rippikoulusuunnitelma Suuri ihme, 2017). Mitään valvottua vastuuta rippikoulun vetäjillä ei ole tätä suunnitelmaa noudattaa ja toteuttaa.

Paikalliset erot seurakuntien välillä ovat varmasti suuria. Joissakin seurakunnissa rippikoulutyötä suunnitellaan ja toteutetaan hyvässä yhteistyössä rippikoulutyötä tekevien kesken, jolloin yhtenäiset linjaukset opetuksesta voivat toteutuakin. Joissakin seurakunnissa taas jokainen yksittäinen rippikoulun opettajatiimi taas suunnittelee hyvin omannäköisensä opetusrungon, eikä välttämättä yksittäistä oppituntia ympäristö- ja vastuullisuusteemoista edes löydy. Joissakin tapauksissa myös yksittäisen leirin ohjelmasta vastuussa oleva työntekijä määrittelee hyvin tarkasti leirillään läpikäytävät asiat ja teemat. Yksittäisen seurakunnankin sisällä näiden aiheena olevien teemojen esiin nousemisessa voi siis olla erittäin suuria eroja eri leirien välillä.

Yhden leirin otanta

Toimin itse kesällä 2022 yhdellä rippikoululeirillä opettajana. En ollut leirin ohjelma- ja turvallisuusvastaava, mutta virkani perusteella olin vastuussa leirin opetuksen teologiasta. Onneksi leirin muiden ohjaajien kesken ei ollut erimielisyyttä siitä, että halusimme ympäristö- ja vastuullisuusteemojen nousevan esiin monissa eri yhteyksissä. Pidin myös oman erillisen oppituntini aiheesta. Tunnilla keskustelimme nuorten kanssa erityisesti kestävästä kulutuksesta. Katsoimme virikkeeksi mm. True Cost -dokumentin trailerin (ks. https://www.youtube.com/watch?v=OaGp5_Sfbss) ja Steven Cuttsin animaation The Man (ks. https://www.youtube.com/watch?v=WfGMYdalClU). Näiden myötä keskusteltiin nuorten omaan arkitodellisuuteen osuvista teemoista, kuten vaatteiden valmistuksesta ja älylaitteiden vaatimista harvinaisista metalleista. Tällaisen työskentelyn onnistuminen on monen asian summa: pitää olla keskustelusta innostuva ryhmä ja onnistua itse välttämään sellainen ’saarnaaminen’, jonka nuori kokee juuri sellaiseksi ylhäältä käsin annetuksi neuvomiseksi.

Variaatiota leirimme opetukseen aiheesta toi myös opettajakollegani pitämä tunti, jossa hän antoi nuorten itse pohtia erilaisia aiheeseen liittyviä argumentteja ja miettiä, että mitä mieltä he niistä ovat. Väitteitä oli kymmenen kappaletta:

1. Ilmastonmuutos on huijaus.
2. Ilmastonmuutos on totta, mutta ei niin vaarallinen kuin väitetään.
3. Ilmaston lämpeneminen on luonnollista, eikä johdu ihmisten toiminnasta.
4. Muutokset ovat niin hitaita, että meillä on paljon aikaa keksiä ratkaisu.
5. Ihmiset tekevät jo tarpeeksi, kun meillä on esim. Pariisin ilmastosopimus.
6. Kyllä teknologia pelastaa meidät!
7. Istutetaan vain puita, niin tilanne korjaantuu.
8. Ei tämä ole meidän ongelmamme, vaan Kiinan.
9. Ihan sama, Suomessa kuitenkin on asiat hyvin.
10. Ihmiset ansaitsevat kuolla sukupuuttoon.

Monia tällainen työskentely ei houkuttanut ja nuorten itsekseen täyttämissä lomakkeissa oli paljon myös tyhjiä – tai sitten vierustovereiden hauskuttamiseksi kirjoitettuja – vastauksia. Tieteellisenä otantana tätä ei voi pitää, kun leirin noin 30 nuoren vastauspapereista poimin talteen seitsemän, mutta jotakin suuntaa se antaa kaikkein sanavalmiimpien nuorten näkemyksistä. Ilmastonmuutosta vastauksissa pidetään tieteellisesti todistettuna asiana ja sen vaarallisuuden osoituksena pidetään niin ihmisten kuin eläintenkin elinalueiden menetyksiä. Ilmastonmuutosta pidetään osin luonnollisena, mutta ihmisen toimilla nähdään olevan kuitenkin tärkeä vaikutus, aikaa toimiin on vähän. Teknologiaa tai puiden istuttamista ei nähdä yksittäiseksi ratkaisuksi ja ongelman havaitaan olevan globaali – Suomikaan ei ole säästynyt ilmastonmuutoksen vaikutuksilta.

Tällainen lomaketyöskentely voi parhaimmillaan johtaa hyviin keskusteluihin aiheen tiimoilta. Nämä kuvatut oppitunnit ovat tietysti erittäin pieni otos yksittäisen seurakunnan rippikoulutyöstä. Omassa seurakunnassani vihreistä ripareista on puhuttu, mutta teeman näkyminen läpileikkaavana ilmiönä kaikilla leireillä ei ole todellisuutta. Kaikista rippikoulun aiheista eri leireillä voidaan opettaa hyvin eri tavoin, eikä sitovina ohjenuorina ole oikeastaan muuta kuin ’kirkon tunnustuksen mukainen opetus’.

Rippikoulu osana muuta ympäristö- ja vastuullisuuskasvatusta

Minkä tahon tulisi sitten opettaa ja tarjota informaatiota nuorille ympäristö- ja vastuullisuusteemoista? Kasvatuksesta monessa mielessä päävastuun tulisi kenties olla kodeilla, mutta jos vanhemmilla ei ole kiinnostusta, osaamista tai halua tällaista opetusta antaa, on nuori muiden tahojen varassa. Koululaitosta sitoo opetussuunnitelmat, mutta nuorilta kuulee myös kertomuksia eräästäkin biologian opettajasta, joka ei pidä tätä teemaa mitenkään tärkeänä ja sivuuttaa sen opetuksessaan tyystin. Minkälaiset mahdollisuudet kouluilla on seurata yksittäisen luokkahuoneen tapahtumia ja siellä annetun opetuksen suuntaviivoja?

Tämän kaiken lisäksi nuoret saavat paljon sekä oikeaa että väärää informaatiota internetistä ja sosiaalisen median kautta. Yksittäisen seuratun influencerin mahdollisuus vaikuttaa seuraajiensa mielipiteisiin voi olla suurikin. Ehkä näkisin kirkon rippikoulun osana tätä varsin monitahoista palettia. Joillakin nuorilla on jo rippikouluun tullessa paljon tietoa aiheesta, joillakin tiedon puutetta kompensoidaan joko vahvoilla mielipiteillä tai ’ei kiinnosta’-asenteella. Rippikoulu on vain osa tietynlaista asennekasvatusta ja sen rajat tulevat nopeasti vastaan. Noin viikon mittaisella leirijaksolla ei välttämättä suuria asenneongelmia korjata, mutta osana laajempaa kokonaisuutta voidaan olla tuomassa nuorille ymmärrystä aiheesta ja auttaa heitä hahmottamaan omia vaikutusmahdollisuuksiaan erilaisissa ympäristökysymyksissä.

Kirjoittaja Janne Turunen (TM) on kolmannen vuoden maantieteen opiskelija Helsingin yliopistosta ja opintovapaalla Kouvolan seurakunnan seurakuntapastorin virastaan.

(Kuvat: Johanna Pesonen)