Liikuskelua taiteen ja tutkimuksen rajamaastoissa – yhdessä

Annukka Salo

Tämän blogikirjoitukseni otsikko kiteyttää haaveeni ja odotukseni. Äimistelen seuraavassa tutkimuksen ja taiteen rajamaastoissa kulkemista ja monialaisen tekemisen ja tutkimisen mahdollisuuksia: limittymisiä, ihmettelyä ja toisin tekemisen iloa.

Essi Aarnio-Linnanvuori kirjoitti aiemmin SIRENE:n blogiin aiheesta ”Tieteiden välillä liikkuva tutkija tarvitsee kaverin”. Allekirjoitan ihan kokonaan Essin ajatukset ja ilon siitä, että esimerkiksi juuri tällaisen monialaisen tutkimusverkoston kautta voi siirtyä lähemmäs muita ja yhdistää erilaisia tekemisen ja tutkimisen tapoja. Eikä vähiten oppia! Erityisesti silloin, kun käytössä ei ole selvää tutkimus- ja/tai taiteen tekemisen yhteisöä, oman paikan ja äänen löytäminen tällaisen ryhmän liepeiltä on tärkeää.

Itseäni on kutkuttanut ajatus tutkijoiden, taiteilijoiden, eri organisaatioiden ja tilan käyttäjien yhteen saattamisesta (tai peräti törmäyttämisestä) – ei vain keskustelemaan tai sysäämään jokin projekti alkuun, vaan nimenomaan tuottamaan uutta tietoa yhdessä, kokeilemaan ja synnyttämään esimerkiksi kaupunkitilaan jotakin käsin kosketeltavaa, näkyvää, kuultavaa ja koettavaa.

Uuden tiedon tuottamisella tarkoitan tässä myös sanatonta tietoa, pieniä oivalluksia. Tällainen tekeminen voisi olla yhdessä ihmettelyä tai metodien häpeämätöntä sekoittamista. Ranskalainen filosofi Michelle Le Doeuff kirjoittaa, että ei-tietäminen on väistämätöntä ja että asiat voi jättää myös puolitiehen. Voisiko ei-tietäminen ja puolitiehen jättäminen joskus olla monialaisen yhdessä tekemisen ja kokeilemisen suoranainen päämäärä? Silloin ehkä vähenisi riski kompastua suunnittelun ja tietämisen pakon mukanaan tuomiin haasteisiin ja syntyisi nopeammin yhdessä tekemistä, osallistumista. Ja tietysti hyvä ja oikein, että tällaisesta tekemisestä ja kokeilemisesta syntyisi myös sitä evidenssiä, perinteisempää “tietämis-tietämistä” ja “aineisto-aineistoa”.

Entä se mitä itse haluaisin tehdä? Tällä hetkellä minua kutkuttavat erityisesti kaupunkitilaan liittyvät monialaiset ja poikkitieteellis-taiteelliset kokeilut. Pahitteeksi ei olisi, jos ne sitoutuisivat yhteiskunnalliseen keskusteluun ja sen paljon puhutun yhteisöllisyyden lisäämiseen.

Luontosuhteesta puhutaan ilmiselvän paljon ympäristökasvatuksen parissa. Ja hyvä niin! Mutta tähän liittyen hatarasti aiheeseen liittyvä ajatus sosiologi ja maantieteilijä Doreen Masseylta (2016): ”Aika-tilassa ei voi matkustaa taaksepäin. Ilmeisin johtopäätös sanotusta on se, että emme voi koskaan mennä kotiin – ainakaan jos kuvittelemme kodin pysyväksi paikaksi, josta olemme lähtöisin. Sinne ei voi enää palata”.

Olen soveltanut yllä olevaa ajatusta omaan (ehkä melko tyypillisen suomalaiseen) syvään juurtuneeseen luontoihmisidentiteettiini: Olemiseni ja viihtymiseni ei voi aina perustua pelkästään lämpimän rantakallion kosketukseen käden alla ja moottoritiettömään äänimaisemaan, vaan johonkin muuhun. Paikkaidentiteettini on oltava joustava.

Erityisesti äänimaisemat, niiden kokeminen ja niillä kokeileminen kiehtovat. Olisi kiinnostavaa vaikkapa sekoittaa kaupunkien ja ei-kaupunkimaisten ympäristöjen äänimaisemia ja tutkia, onko sillä vaikutusta siihen, millaiseksi ihmiset olonsa tilassa kokevat. Millaisia muistoja, tämän ja menneiden paikkojen limittymisiä se ehkä herättäisi? Entä keho ja liikkuminen: Jos tilan ja paikan tietäminen on luonteeltaan pohjimmiltaan käytännöllistä ja kehollista, olisi erityisen kiehtovaa tehdä yhteistyötä vaikkapa juuri liikettä ja kehollisuutta tekemisensä ja havainnoimisensa kautta tutkivien ihmisten kanssa.

Entäpä sitten empatia! Voisimmeko lisätä empatiaa niitä toisia kohtaan jotka ohitamme päivittäin mutta joista emme tiedä mitään? Millainen toisin tekeminen tai tilan käyttäminen meitä voisi yhdistää? Entä jos kertoisimme toisillemme lyhyitä tarinoita arjen ympäristöstämme ja itsestämme? Jakaisimme ne vaikkapa videoina tai podcasteina samassa tilassa muillekin tilan käyttäjille, kuultaviksi ja nähtäviksi. Tällainenkin tekeminen voisi olla hedelmällistä nimenomaan tutkijoiden ja taiteilijoiden yhteistyönä.

Annukka Salo on valmistunut taiteen maisteriksi Aalto-yliopiston taiteen ja suunnittelun korkeakoulusta. Hän työskentelee Helsingin yliopiston viestinnässä digitaalisen viestinnän asiantuntijana.

Kuva: Annukka Salo